Linjakilpien historiaa

Linja-autoliikenteen satavuotisen historian aikana on käytetty monenlaista linjakilpi-informaatiota. On tultu pitkä matka entisaikojen irtokilvistä nykyiseen led-tekniikkaan. Tässä kirjoituksessa käydään läpi pääkaupunkiseudun bussien kilpi-informaatiota. Koska erilaisia malleja ja liikennöitsijöitä on suuri määrä, on käsittelyä rajattu pääasiassa suurimpiin liikennöitsijöihin ja merkittävimpiin kilpimalleihin.

(Päivitetty 20.9.2023)

Alkuajat

1920-luvulla busseissa käytettiin irtokilpiä, jos linjoja oli useita. Kilpi saattoi olla myös kiinteä, jos reittejä oli liikennöitsijällä vain yksi. Tuulilasin ja katon väliin jäi pieni matala tila, johon reitistä kertova kilpi kiinnitettiin. Kilvessä saattoi lukea vaikkapa "Helsinki - Malmi". Usein Helsinkiä ei mainittu, kilpeen kirjoitettiin vain määränpää (kuva 1). Tuohon aikaan monella paikkakunnalla ei ollut kuin ruotsinkielinen nimi. Vaikka suomenkielinenkin nimi löytyi, saatettiin käyttää vain ruotsinkieltä, mikäli alueen asukkaista suurin osa oli ruotsinkielisiä, tai jos liikennöitsijän oma äidinkieli oli toinen kotimainen.

km0023nn_600_x_431.jpg
Kuva 1. Haagan bussi 1920-luvulta. Kuva Olof Sundström Helsingin kaupunginmuseo.

Yleinen tapa oli myös maalata reittinimi bussin kylkeen. Useiden liikenteenharjoittajien toiminta oli hyvin pienimuotoista, ja monesti ajettiin vain yhtä linjaa. Silloin oli varsin kätevää maalata reitti auton kylkeen.

Oy Omnibus Ab

Vuonna 1928 Helsinkiin perustettiin uusi bussiyhtiö Oy Omnibus Ab. Uuden liikennöitsijän liikennöintialue poikkesi huomattavasti muista toimijoista. Muut ajoivat Helsingin keskustasta lähimaaseudulle, mutta uusi yhtiö alkoi liikennöidä Helsingin keskustassa kaupunginyhtiön raitiovaunujen kilpailijana. Uuden liikennöitsijän busseissa käytettiin edessä tuulilasin yläpuolella kilpeä, jossa luki esimerkiksi "Omnibus L 2". Tuulilasin alapuolelle edestä katsoen vasemmalle konekopan viereen sijoitettiin auton järjestysnumero. Sivulla ylhäällä katonrajassa näkyi matala pitkä kilpi, johon sijoitettiin reittinimet, esimerkiksi "Töölö - Kauppatori - Töölö". Teksti saattoi olla suomenkielellä auton oikealla puolella ja ruotsinkielellä vaunun vasemmalla puolella. Myöhemmin linjanumero sijoitettiin edessä myös valkopohjaiseen irtokilpeen auton järjestysnumeron tilalle. 

1930-luvulla yhtiön uusissa busseissa käytettiin tuulilasin yläpuolella erittäin modernia nauhakilpeä, johon määränpää merkittiin kaksikielisenä, esimerkiksi "Töölö Tölö". Teksti todennäköisesti vaihdettiin suunnan mukaan. Kilpinauhaa pääsi pyörittämään kilven taakse sijoitetulla veivillä. Pienestä tirkistysaukosta näki, mikä teksti oli näkyvillä. Sivukilvessä mainittiin molemmat päätepisteet "Töölö - Kauppatori", ja toisella puolella "Tölö - Salutorget" (kuva 2). Linjanumero saattoi olla irtokilvessä myös auton takana. Tästä ei kuitenkaan ole varmaa tietoa.

km00228y_600_x_411.jpg
Kuva 2. Oy Omnibus Ab:n bussi vuodelta 1935. Kuva Helsingin kaupunginmuseo.

Etukilpi kahteen osaan

1930-luvun lopulta alkaen etukilpi jaettiin joskus kahteen osaan. (Kuva 3). Tämä johtui pääasiassa uudenmallisesta korimuotoilusta, mutta jakaminen oli muutenkin hyödyllistä. Näin ei jokaista erillistä reittiä varten tarvinnut olla omaa erillistä kilpeä, ja pystyttiin paremmin käyttämään myös välipaikkojen nimiä.

ikaalisten_auto-001.BMP.jpg
Kuva 3. Joku ehkä saattaa huomata, ettei tässä ole pääkaupunkiseudun bussi. Kuvassa kuitenkin näkyy kohtuullisen hyvin kaksiosainen reittikilpi. Auto on vuodelta 1939.

Kaupunginyhtiö aloittaa bussiliikenteen

Maaliskuun lopulla 1936 aloitti Helsingin Raitiotie- ja Omnibusosakeyhtiö (HRO) pitkän jahkailun jälkeen linja-autoliikenteen. HRO hankki heti kymmenen erittäin modernia bulldog-mallista bussia. Näihin vaunuihin sijoitettiin Oy Omnibus Ab:n tapaan nauhakilpi lasin taakse tuulilasin yläpuolelle. Siihen sijoitettiin määränpääteksti kahdella kielellä esimerkiksi "Meritullintori Sjötullstorget". Teksti vaihdettiin ajosuunnan mukaan. Tuulilasin alapuolelle oikealle, edestä katsoen vasemmalle, sijoitettiin valkopohjainen neliönmuotoinen linjanumerokilpi. Sivulle katonrajaan sijoitettiin Oy Omnibus Ab:n tapaan reittiteksti. Paikannimet mainittiin kuitenkin molemmilla puolilla kahdella kielellä. Lisäksi takaoven oikealle puolelle sivuikkunan alle laitettiin suorakaiteenmuotoinen kyltti sisältäen suunnanmukaisen määränpään suomeksi ja ruotsiksi. Kyltin kääntöpuoli sisälsi ilmeisesti reitin toisen määränpään, eli se käännettiin esille päätepysäkillä. Linjanumeroa ei ilmeisesti tässä vaiheessa ollut sivulla eikä takana.

Vuonna 1938 keulan määränpäätekstistä luovuttiin, ja otsaan keskelle sijoitettiin lipallinen numerokilpiteline. Lippaan piilotettiin pienet hehkulamput valaisemaan numerokilpeä. Kehityksessä mentiin siinä mielessä taaksepäin, että nyt kyltti piti asentaa paikalleen ulkopuolelta puskurin päällä tasapainoillen.

Linjanumero esitettiin nyt siis tästä alkaen keulassa kahteen kertaan; otsassa keskellä ja edestä katsoen vasemmalla valonheittimen yläpuolella. Vanhemmissakin busseissa määränpääkiven käytöstä luovuttiin, ja kilven yläpuolelle tai päälle sijoitettiin lipallinen numerokilpikotelo.

Sivulla katonrajan reittiteksteistä luovuttiin, ja päätepaikkainformaatio keskitettiin ikkunan alla olevaan suorakaiteenmuotoiseen kylttiin. Siihen sijoitettiin myös linjanumero, joko tekstin vasemmalle puolelle sivuun, tai sitten ympyrään kilven yläreunaan keskelle. Puolet ympyrästä tuli "paiseena" kyltin yläreunan ulkopuolelle. Myös taakse laitettiin nyt linjanumero.

Vuonna 1937 HRO:n liikennekenttä laajeni silloisen Helsingin kaupungin ulkopuolelle (nykyisille Helsingin kaupungin esikaupunkialueille). Linjojen myötä HRO:lle tuli suuri määrä vanhoja nokkamallisia busseja. Näissä reitti-informaationa käytettiin otsan keskelle sijoitettua lipallista numerokilpitelinettä. Sivulle saatettiin laittaa suorakaiteenmuotoinen linjanumeron ja päätepaikat sisältävä kyltti.

Vuoden 1937 lopulla Oy Omnibus Ab yhdistettiin Helsingin Raitiotie- ja Omnibusosakeyhtiöön.

Sodan jälkeen

Sodan päätyttyä linja-autoliikenne käynnistyi vaivalloisesti, ja uusia busseja saatiin vähitellen vuodesta 1946 alkaen. HRO muutettiin vuoden 1945 alusta Helsingin kaupungin liikennelaitokseksi (HKL). HKL sai uusia busseja vasta vuodesta 1948 alkaen.

Pääkaupunkiseudulla toteutettiin vuoden 1946 alussa valtava alueliitos, jossa lähes kaikki Helsingin nykyiset esikaupunkialueet Vuosaarta ja Sipoon liitosaluetta lukuun ottamatta liitettiin Helsinkiin. Näin myös useista yksityisten liikennöitsijöiden bussireiteistä tuli Helsingin sisäisiä linjoja.

1940-luvun lopulla, ja myös 1950-luvulla jatkui tilanne, jossa HKL:n vaunut poikkesivat täysin yksityisten liikennöitsijöiden kalustosta, myös linjakilpi-informaation osalta.

Uusia ideoita ja irtokilpiä

Yksityiset liikennöitsijät jatkoivat sodan jälkeenkin samoilla periaatteilla kuin ennen sotaa. Otsaan sijoitettiin edelleen matala, lähes koko auton levyinen kilpiteline. Tekstit painettiin pitkämäiseen liuskaan, ja usein liuska katkaistiin keskeltä. 1950-luvulla kilpeä alettiin valaista, sijoittamalla liuskojen yläpuolelle hehkulamput sisältävä lippa.

Kaikki informaatio esitettiin yleensä vain auton keulassa. Sivulla ei näkynyt mitään kylttejä. Myöhemmin 1950-luvulla saatettiin havaita "käynti etuovesta", "käynti takaovesta" tai "kuljettaja rahastaa"-tekstejä. Takaseinään ei laitettu minkäänlaisia kilpiä.

HKL sen sijaan kokeili jotain uutta. Vuonna 1949 otettiin muutamassa bussisarjassa edessä ja takana käyttöön läpivalaistavat linjanumerokilvet. Jokin oli kuitenkin pielessä, sillä myöhemmin autoihin vaihdettiin perinteiset peltikilvet, ja uusissa busseissa peltikilpiin palattiin heti 1950-luvun alussa. Hetken aikaa nähtiin osassa kalustoa kilvissä metallinvärinen tausta valkoisen sijasta.

Pian oltiin kuitenkin takaisin perinteisessä tyylissä. Edessä peltinen linjanumerokyltti kahteen kertaan, sivulla suurehko kyltti takaoven oikealla puolella, jossa linjanumero ja määränpäät kahdella kielellä. Takana vielä linjanumero kerran (kuvat 5 ja 6). Sivukilven "paiseversio" jäi pois käytöstä 1950-luvulla. Sen jälkeen kilpi oli aina suorakaiteen muotoinen ja linjanumero sijoittui kyltin vasempaan reunaan.

hkl172pikkusche_600_x_450.jpg hkl_157_2746.jpg
Kuva 5. HKL:n 1950-luvun bussi perus-linjakilpineen. Kuva Bo Ahlnäs. Kuva 6. 1950-luvun HKL-bussi takaviistosta.

Linjanumeroita yksityisillekin

Yksityisten liikennöitsijöiden linjoilla ei pääsääntöisesti käytetty linjanumeroita vielä 1950-luvulla. Poikkeuksiakin kuitenkin nähtiin. Vuonna 1954 aloittanut Espoon Auto Oy alkoi heti käyttää omia numeroitaan. Suomen Turistiauto Oy aloitti kaupunkiliikenteen vuonna 1956 ja antoi reiteilleen kirjaintunnukset. Myös Helsinki-Maaseutu-Liikenne Oy, Oy Liikenne Ab ja liikennöitsijä Kaarlo Kallio ottivat linjanumerot käyttöön.

Espoon Auto Oy:n busseissa käytettiin edessä otsassa normaalia kaksiosaista tekstikilpiliuskaa, mutta näiden lisäksi otsan keskelle asennettiin kilpikotelo, johon linjanumero asennettiin. Suomen Turistiauto Oy:llä käytettiin edessä myös kaksiosaista tekstiliuskaa, ja näihin sijoitettiin määränpääteksti yleensä kahdella kielellä, esimerkiksi "Pohjois-Haaga Norra-Haga". Linjatunnusta ei edessä sen sijaan näkynyt lainkaan, vaan tunnus (Pohjois-Haagan linjalla H, Munkkivuoren linjalla M) sijoitettiin irtokilvessä takaoven oikealla puolella sijainneeseen ikkunaan rahastajanpenkin taakse. 

HKL siirtyy nauhakilpiin, vai siirtyykö sittenkään?

Jos olivat liikennelaitoksen kilpijärjestelmät tähänkin asti olleet poikkeavia, niin vuonna 1956 HKL otti täydellisen irtioton muista uudella tekniikallaan. Bussit varustettiin korkealla otsalla, johon sijoitettiin edestä katsoen vasemmalle moninauhainen suuri numerokilpi ja sen viereen määränpääteksti kahdella kielellä. Numerokilvessä oli yksi hiukan leveämpi nauha linjanumeroille, ja sen vieressä yksi tai kaksi kapeaa nauhaa linjatunnuksen kirjaimille. Myös rahastajan selkänojan taakse sivuikkunaan sijoitettiin tekstikilpinauha. Nauhat olivat mustataustaisia, ja informaatio merkittiin valkoisilla numeroilla ja kirjaimilla. Valaistus hoitui modernisti taustavalolla. Numeronauhoin varustettu rullakilpi asennettiin myös auton taakse. Edessä saatettiin käyttää lisänä valonheittimen yläpuolella irtokilpeä (kuva 8).

hkl321scaj_ahlnas.jpg
Kuva 8. Vuoden 1957 HKL:n nauhakilpibusseja. Määränpäätekstit eivät kuvaushetkellä enää käytössä. Kuva Bo Ahlnäs.

Nauhakilvet asennettiin uutena Suihku-Volvoiksi kutsuttuihin autoihin numeroilla 220 - 237, sekä Scania-Vabiksiin Helko-, Valmet- ja Ajokki-korein numeroilla 291 - 346 vuosina 1956 - 57. Suihku-Volvot olivat monella muullakin tapaa hyvin erikoisia busseja, ja niissä sivukilpikin tehtiin nauhatyyppiseksi.

Aika ei kuitenkaan ollut vielä kypsä näin vallankumouksellisille kilville. Kuljettajat eivät halunneet jatkuvasti vaihtaa määränpäätekstejä, eivätkä numeronauhatkaan kestäneet jatkuvaa veivaamista. Joissakin vaunuissa linjatunnusnauhat siirrettiin kilpikotelon keskilinjalle, ja tekstikilpi jäi pois. Sivuikkunassa nauhakilpi korvattiin vanhalla peltikilvellä.

Jo syksyllä 1957 uudet Volvo-Valmet-bussit numerosta 347 alkaen varustettiin perinteisillä irtokilvillä, ja ajan mittaan kaikki rullakilpisysteemit vaihdettiin peltikilpiin.

Yksityisille nauhakilvet

HKL:n seikkailu nauhakilpien kanssa jäi lyhytaikaiseksi. Yksityispuolella sen sijaan nauhakilpiin alettiin siirtyä melkein heti HKL:n luovuttamisen jälkeen vuoden 1958 paikkeilla. Aloite ei välttämättä tullut liikennöitsijöiltä. Sen sijaan linja-autokorien valmistajat alkoivat 1950-luvun lopulla siirtyä etukilven osalta nauhatekniikkaan. Toteutus oli huomattavasti yksinkertaisempi, kuin liikennelaitoksella. Otsaan irrallisten kilpiliuskojen tilalle asennettiin matala "ikkuna", ja sen taakse leveä nauha keloineen. Tekstit painettiin valkopohjaiseen nauhaan mustalla. (Kuva 9). Valaistus hoidettiin taustavalona sijoittamalla hehkulamput nauhan taakse. Kuljettajatilassa kilven takana oli pieni veivi, jolla nauhaa pyöritettiin. Veivin viereen sijoitettiin pieni tirkistysaukko, josta kuljettaja saattoi nähdä, koska oikea teksti tuli näkyville.

1960-luvun alkupuolella keksittiin uusi muoti, jossa lähes kaikki korinvalmistajat Wiimaa lukuun ottamatta sijoittivat linjakilven tuulilasin alapuolelle. Käytännöstä kuitenkin luovuttiin vuosikymmenen lopulla.

loy_167_1.BMP_600_x_403.jpg
Kuva 9. 1960-luvun nauhakilpi. Tässä jo vuoden 1966 uudistuksen mukainen linjatunnus.

Tekstinä käytettiin yleensä molempien määränpäiden nimeä. Joskus mainittiin myös välipaikan nimi. Toisin kuin HKL:llä, paikannimet mainittiin enimmäkseen vain suomenkielellä. Joku ruotsinkielinen liikennöitsijä saattoi käyttää jostakin alueesta vain ruotsinkielistä nimeä. Kaksikielisyys oli harvinaista, poikkeuksena mm. edellä kuvattu Suomen Turistiauto Oy. Mielenkiintoista oli myös liikennöitsijä Åke Wickströmin kilpi-informaatio, jossa jotkut paikat ilmoitettiin vain suomeksi, jotkut vain ruotsiksi, ja jotkut kahdella kielellä.

Linjanumeroita käyttivät HKL:n lisäksi ainakin jo aiemmin mainitut Espoon Auto Oy, Helsinki-Maaseutu-Liikenne Oy, Kaarlo Kallio ja Oy Liikenne Ab. Viimeksimainittu sijoitti linjanumeron edestä katsoen linjakilven vasempaan reunaan, ja tekstiosuus sijoittui numeron oikealle puolelle. Kaksi ensinmainittua sen sijaan laittoivat numeron kilven keskelle, ja tekstit kirjoitettiin numeron molemmille puolille. Kaarlo Kallio käytti samantapaista erillistä kilpikehystä, kuin Espoon Auto Oy aikaisemmin. Myös Hämeenkylän Liikenne Oy:llä oli tällainen, mutta siinä olikin laiturinumero linja-autoasemalla. Myöhemmin ilmeisesti nämä molemmat liittivät numeron kilpinauhaan. Suomen Turistiauto Oy:llä ei kirjaintunnusta edelleenkään merkitty auton keulaan, vaan kilpinauhassa näkyi vain määränpää kahdella kielellä. Tosin STA:n bussista julkaistussa postikorttikuvassa Munkkivuori-teksti on laitettu vain suomeksi. Nimeä ei myöskään ole kirjoitettu suuraakkosin, kuten yleensä. Oliko siis Suomen Turistiautollakin vaihtelevia käytäntöjä vai onko kuvaa käsitelty?

Sivuikkunoihin etu- ja takaoven oikealle puolelle sijoitettiin yleensä teline pientä apukilpeä varten. Niissä luki usein "Kuljettaja rahastaa" tai muita vastaavia täydentäviä tekstejä. 1960-luvun puolella monet koritehtaat alkoivat asentaa sivullekin etuoven vasemmalle puolelle pienikokoisen nauhakilven.

Ainakin Wiima-koreihin sai myös tuulilasin yläreunaan kiinnitettävän pienen lisäkilpikehyksen. Pikkukilpeä saatettiin käyttää täsmentämässä perusinformaatiota. Siitä oli apua myös reittien muuttuessa, sillä nauhakilpien tekstien korjailu koettiin hyvin työlääksi. Kuvassa 18 näkyvässä Espoon Autossa näkyy tällainen pikkukilpi. Nauhakilpi kertoo auton olevan linjalla 109 Tapiolan kautta Kauniaisiin. Osa vuoroista jatkoi kuitenkin vielä pidemmälle. Pääkilpeen ei ole tarvinnut koskea, kun lisäkilpeen on sijoitettu "Jorviin".

HKL:n kilpiä 1960-luvulla

HKL:n kilvitys pysyi periaatteessa ennallaan vuoteen 1961 saakka. Edessä linjanumero irtokilvessä kahteen kertaan, sivulla perinteinen linjanumeron ja päätepaikat (joskus myös välipaikan) sisältävä kyltti, sekä vielä linjanumero takana. Pieni muutos tapahtui kuitenkin 1950-luvun puolenvälin jälkeen. Silloin sivukilpi siirrettiin ulkoa kyljestä sivuikkunaan rahastajan penkin taakse. (Kuva 11).

Vuonna 1961 esiteltiin uusi HKL-kaupunkikori, jota sekä Wiima- että Helko valmistivat lähes samannäköisinä. Uusissa bulldog-mallisissa busseissa valonheittimen yläpuolella sijainnut kilpikotelo jäi nyt pois. Keskimoottorisiin autoihin se sen sijaan edelleen asennettiin, mutta siihen ei laitettu linjanumeroa. Kilpitasku varattiin kuljettajarahastuksessa käytettävää E-kilpeä varten.

Nyt siis linjanumero näkyi edessä vain kerran otsan keskellä. Etu-ja takakilpi saatiin nyt laitettua paikoilleen sisäkautta. Kilpiaukon kohdalla ei kuitenkaan 1961-malleissa vielä ollut peitelasia. Se saatiin vasta vuosimallista 1962 alkaen. Valaistus hoitui edelleen ikkunan yläpuolelle sijoitetusta lipasta, jonne hehkulamput sijoitettiin. (Kuva 10). Vuonna 1965 Helko-koreissa käytettiin edelleen lippaa, mutta Wiiman koreissa siirryttiin lipattomaan malliin, jossa lamput piilotettiin kilpiaukon sisälle nurkkiin.

hkl_33_2618.jpg hkl_33_2623.jpg
Kuva 10. Vuosimallista 1961 alkaen keulan linjanumero näytettiin HKL-busseissa vain kerran. Kuva 11. HKL:n perinteinen linjakilpi sivuikkunassa. Aikaisemmin kilpi sijaitsi auton sivulla ikkunan alapuolella.

Vuonna 1967 kokeiltiin kolmessa autossa kilvissä loistevalaistusta, mutta sen jälkeen palattiin vielä hehkulamppuihin. Muutenkin, HKL kokeili 1960-luvulla useita erilaisia bussimalleja, joissa käytettiin poikkeavia linjakilpiversioita. Nämä olivat kuitenkin harvinaisia yksittäiskappaleita.

Kuljettajarahastuksen myötä sivukilpi siirrettiin rahastajan penkin takaa ensimmäiseen sivuikkunaan etuoven vasemmalle puolelle. HKL käytti irtokilpiä uusissa busseissa vuoteen 1968 saakka.

Suuri linjanumerouudistus vuonna 1966

Vuoden 1966 alussa otettiin Helsingissä käyttöön postitoimipaikkanumerot (kuten Helsinki 20, Helsinki 95). Samaan aikaan uudistettiin Helsingin sisäisten linjojen numerointi. Keskustalinjojen tunnukset jäivät ennalleen (11 - 19), mutta esikaupunkialueiden linjat saivat kaikki postinumeroihin perustuvan uuden tunnuksen. Nyt siis myös kaikki yksityisten liikennöitsijöiden Helsingin sisäiset reitit saivat numeron ja kilpijärjestelmiä piti muokata.

Kilpinauhoja korjailtiin tai uusittiin, kun niihin sijoitettiin uusi linjanumero. Vähitellen kuitenkin vuosikymmenen loppua kohti yleistyi tapa asentaa keulaan valonheittimen yläpuolelle kilpitasku, johon linjanumero sijoitettiin. Kilpitasku ei kuitenkaan yleensä sisältänyt valollista lippaa, vaan kyltti oli täysin valaisematon. (Kuva 12).

HKL.llä jatkettiin perinteisen sivukilven käyttöä, mutta siihen liimattiin uuden linjatunnuksen sisältävä tarra vanhan numeron päälle.

loyvv7_104_t.jpg
Kuva 12. Linjanumero irtokilvessä. Tässä vielä käytössä myös nauhakilven teksti. Myöhemmin nauhakilpi jätettiin usein tyhjäksi. Autossa näkyy myös 1.5.1971 käyttöön otettu yhteistariffitunnus. Kuva Reima Tylli.

Etukilvestä jälleen kaksiosainen

Uusien korimuotoilujen myötä kilvistä tuli 1960-luvun lopulla usein kaksiosaisia. Perinteisissä korimalleissa kilpi sijaitsi yksiosaisena tuulilasin yläpuolella otsassa. Nyt yleistyi kuitenkin muotoilu, jossa tuulilasipuoliskot ylsivät aivan katonrajaan saakka, eikä varsinaista otsaa ollut enää lainkaan. Niinpä linjakilvet jaettiin kaksiosaisiksi, ja ne sijoitettiin tuulilasipuoliskojen yläosaan. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla hyvin yleisen Wiima-korin M-68 vakio-mallissa oli yksiosainen reittikilpi otsassa, mutta sisarmallissa M-68 Lux kaksiosainen kilpi tuulilasipuoliskojen yläreunassa. (Kuva 13).

pal31_tla3400.jpg
Kuva 13. Kaksiosainen reittikilpi Wiima M68 Lux-korissa. Bussi on linjalla 246, mutta linjanumeroa ei Paikallislinjat Oy:n vuosimallin 1971-autoissa käytetty paria poikkeusta lukuun ottamatta. Kuva Timo-Pekka Lange.

HKL:n uusi yritys nauhakilpien kanssa

Yksityisten liikennöitsijöiden siirryttyä nauhakilpiin jo 1950-luvun lopulla, jatkoi HKL edelleen irtokilpien käyttöä. Vuodenvaihteessa 1969/70 oli kuitenkin vihdoin aika siirtyä täysin uuteen aikaan. Uudet bussit varustettiin nyt kolminauhaisella numerokilvellä edessä, sivulla ja takana. Etukilpi sijoitettiin keskelle otsaa, sivukilpi katonrajaan ikkunoiden yläpuolelle etu- ja keskioven puoliväliin, ja takakilpi keskelle ylös. (Kuva 14). Muistutuksena vanhasta ajasta sivuikkunassa käytettiin aluksi edelleen vanhaa irtokylttiä linjanumeroineen ja määränpääteksteineen.

hkl_952_leinomaki_821020.jpg
Kuva 14. HKL:n bussi kolminauhaisilla numerokilvillä. Perinteinen reittikilpi sivuikkunassa (kuva 11) ei enää käytössä. Kuva Pertti Leinomäki.

Kilvet valaistiin loistevalolla. Koneistoon kuului vipu, jolla valittiin, mitä nauhaa pyöritetään. Veivillä veivattiin haluttu numero näkyviin. Jokaiseen nauhaan painettiin numerot 1 - 9 sekä nolla. Kolmosnauhassa oli myös tarvittavia kirjaimia. Kilpiin sai nyt siis minkä tahansa numeron 0 - 999-väliltä, ja lisäkirjaimen kanssa 0 - 99-väliltä. Kaikki numeroyhdistelmät olivat valmiina. Mitkään reittimuutokset, linjanumeroiden lisäykset tai poistot eivät aiheuttaneet ongelmia, koska auto kantoi kaikki numerot valmiisti mukanaan.

Perinteistä irrallista sivukilpeä käytettiin vuoteen 1972 saakka. Sen jälkeen nauhakilpi-autoissa näkyi vain pelkkä linjatunnus edessä, sivulla ja takana (kuva 14).Tämä järjestelmä oli liikennelaitoksella käytössä muuttumattomana vuoteen 1980 asti.

Mustataustaiset kilvet ja Hejuli-sopimus

1960-luvun lopulla kilpinauhojen painatustekniikka muuttui siten, että värit vaihtuivat käänteisiksi. Nyt siis nauhan taustaväri oli musta ja teksti valkoista.

Toukokuun alussa vuonna 1971 astui Helsingin sisäisessä liikenteessä voimaan Hejuli-sopimus. Siinä HKL otti täyden vastuun koko sisäisen joukkoliikenteen suunnittelusta. Yksityisissäkin busseissa otettiin käyttöön HKL:n liput. HKL myös keräsi kaikki lipputulot ja maksoi yksityisille liikennöitsijöille kilometrikorvausta linjojen ajamisesta. Liikennelaitos esitti myös vaatimuksia kalustosta. Bussien piti olla kaupunkiliikenteeseen sopivia. Näin Hejuli-liikenteessä käytetty kalusto alkoi eriytyä Espoon ja Helsingin maalaiskunnan (Vantaan) busseista.

1970-luvulla perinteinen matala tekstikilpi alkoi väistyä yksityisistä Hejuli-liikenteen busseista. Syyskuusta 1971 alkaen Oy Liikenne Ab alkoi hankkia sellaisia autoja, joissa otsaan sijoitettiin pelkkä linjanumerokilpi. Sivulle asennettiin ikkunoiden yläpuolelle suuri reittikilpi, jossa ylärivillä näkyi linjanumero, lähtöpaikka ja välipaikka (esimerkiksi 94 R:tori - Kontula) ja alarivillä määränpää (esimerkiksi Mellunmäki). (Kuva 15). Takana ei edelleenkään käytetty minkäänlaista kilpeä. HKL ei jostain syystä vaatinut sitä vielä tässä vaiheessa. Seuraavassa Oy Liikenne Ab:n bussisarjassa sivukilven linjanumero muutettiin koko kilven korkuiseksi.

loy_36_leinomakikok.jpg
Kuva 15. Oy Liikenne Ab:n vuosimallin 1971 bussi. Edessä yksinauhainen
numerokilpi, sivulla suuri tekstikilpi. Kuva Reima Tylli.

HKL:stä poiketen Oy Liikenne Ab:lla etukilvessä käytettiin vain yhtä nauhaa. Siihen painettiin kaikki tarvittavat linjanumerot ja numero+kirjain-yhdistelmät. Reittejä kuitenkin muuteltiin koko ajan, ja uusia linjatunnuksia otettiin käyttöön vähän väliä. Yksinauhainen linjanumerokilpi oli siksi hyvin hankala, ja niinpä jo syksyllä 1972 LOY luopui uusissa autoissaan yksinauhaisista kilvistä. Niiden tilalle käyttöön otettiin edessä ja sivulla kolminauhaiset kilvet HKL:n tyyliin. Valaistus hoidettiin aluksi kuitenkin edelleen hehkuvaloilla. Loistevalaistukseen siirryttiin vasta vuonna 1976 nelinauhakilpien yhteydessä.

Helsinki-Maaseutu-Liikenne Oy ja Suomen Turistiauto ottivat ensimmäiset uudet bussit Hejuli-liikenteessä käytöön vasta vuonna 1972. Niissä otettiin heti saman tien käyttöön kolminauhaiset kilvet edessä ja sivulla. Sen sijaan yhtiöt hankkivat seutu- ja maalaiskunnan sisäiseen liikenteeseen uusia busseja jo vuonna 1970, ja näissä havaittiin jo silloin yksinauhainen numerokilpi edessä ja suuri reittikilpi sivulla. Kilvissä käytettiin yhtiöiden omia linjanumeroita, koska yhtenäinen numerointi koko seudulla oli vasta tulossa. Pelkän numeron käyttö bussin keulassa oli ennenkuulumatonta. Helsingin ulkopuolella ei oltu totuttu linjanumeroihin, vaan bussit tunnistettiin hyvin pitkälti määränpäätekstistä.

Saaren Auto Oy ja Metsälän Linja Oy hankkivat 1970-luvun alkupuolella yleensä Wiima Lux-korilla varustettuja busseja. Nämä autot saivat linjanumerokilven edestä katsoen vasemmanpuoleisen tuulilasipuoliskon yläosaan, sekä samanlaisen kilven sivuikkunaan (kuva 16). Kilvet olivat yksinauhaisia, mutta tämä ei aiheuttanut ongelmia. Saaren Auto tarvitsi vain tunnukset 67 ja 67T, ja Metsälä puolestaan 69 ja 69A. Molemmat liikennöitsijät ajoivat myös runsaasti tilausajoja, ja yksinauhaiseen kilpeen sai myös helposti "Tilausajo"-tekstin.

mlo_2_kny.jpg
Kuva 16. Metsälän Linja Oy:n Wiima M68 Lux-korinen bussi yksinauhaisilla numerokilvillä. Tässä autossa vielä myös tekstikilpi, mutta käyttämättömänä.

Yhtenäinen numerointi myös Espooseen ja maalaiskuntaan

1970-luvun alussa perustettiin Pääkaupunkiseudun yhteistyövaltuuskunta (YTV). Sen avulla pääkaupunkiseudun kunnat Helsinki, Espoo, Kauniainen ja Vantaa yrittivät parantaa yhteistyötään. YTV kehitti myös joukkoliikennettä ja esitteli vuonna 1972 yhtenäisen linjanumerojärjestelmän koko seudulle. 

Liikennöitsijät omaksuivat uudet numerot hyvin vaihtelevasti. Esimerkiksi Espoon Auto Oy otti uudet numerot käyttöön heti. Samoin teki vanhoillisena tunnettu liikennöitsijä Åke Wickström uudessa kalustossaan. Vanhat Wickströmin bussit eivät sen sijaan koskaan saaneet linjanumeroita. Paikallislinjat Oy hankki vielä syksyllä 1973 uudet bussit pelkillä reittiteksteillä ja vasta keväästä 1974 alkaen linjanumeroita nähtiin. Pari vanhaakin autoa sai numerot, muuten kilpiuudistus koski vain uusia autoja. Myös maalaiskunnassa, joka sitten muuttui Vantaaksi, numeroiden käyttöönotto oli vaihtelevaa.

1970-luvulla

Helsingissä linjakilpi-informaatiotrendi kulki voimakkaasti siihen suuntaan, että autoissa on vain pelkkä linjanumero. Oy Liikenne Ab:lla esimerkiksi vanhassakin kalustossa valonheittimen yläpuolelle asennettu irtonainen linjanumerokilpi tuli entistä merkityksellisemmäksi. Reittikilvessä näytettiin edelleen tekstiä, mikäli linja oli pysynyt muuttumattomana. Uusien reittien tekstejä ei niihin kuitenkaan enää laitettu, vaan autot kulkivat joko kilpi täysin tyhjänä, tai sitten sinne painettiin pelkkä linjatunnus.

Espoossa ja Vantaalla tilanne oli ainakin jossain määrin päinvastainen. Liikennöitsijät ja matkustajat eivät vielä olleet tottuneet numeroihin, vaan bussi tunnistettiin usein reittitekstin perusteella. Esimerkiksi Espoon Viherlaaksossa kulki useita Paikallislinjat Oy:n linjoja. Nämä tunnettiin kuitenkin yleisesti edelleen viherkalliolaisena (245), lipparantalaisena (246), lähderantalaisena (248) sekä siikajärveläisinä (287 ja 288).

hameenkylan_liik_15.jpg
Kuva 17. Hämeenkylän Liikenne Oy:n reitti-informaatiota vuodelta 1978. Määränpään kaksikielisyys oli hyvin harvinaista.

Teknisesti Espoon ja Vantaan bussien kilvet olivat kaikki hyvin samantapaisia; veivattavia nauhakilpiä mustalla taustalla valkoisella tekstillä. (Kuva 17). Sisältö ja kilven koko sen sijaan vaihtelivat eri bussiyhtiöillä. Joillakin seutuliikennöitsijöillä "Hki" mainittiin ensin, sitten välipaikka ja sen jälkeen määränpää (esimerkiksi Oy Liikenne Ab:lla 730 Hki - Honkanummi - Rekola). Toisilla yhtiöillä teksti esitettiin päinvastaisessa järjestyksessä (esimerkiksi Paikallislinjat Oy:llä 246 Lipparanta - Viherlaakso - Hki). (Kuva 13). Espoon Auto Oy:llä kookkaaseen kilpeen merkittiin välipaikka ja määränpää, mutta ei lainkaan Helsinkiä (esimerkiksi 109 Tapiola - Kauniainen). (Kuva 18). Vantaan Liikenne Oy käytti edelleen kaksiosaista matalaa reittikilpeä, joista toiseen laitettiin linjanumero ja toiseen määränpää (453 Martinlaakso).

esa_6_kny_500_x_341.jpg
Kuva 18. Espoon Auto Oy:n perusbussi peruslinjakilpineen vuosina 1972 - 76. Tuulilasin
yläreunassa näkyy myös pieni valaistu lisäkilpi, joka kertoo, että auton määränpää ei
olekaan Kauniainen, vaan se jatkaa vielä Jorvin sairaalaan.

Tuohon aikaan oli voimassa määräys, jonka mukaan linjaliikenteen busseissa edessä pitää näkyä molemmat päätepaikat, tai kaupunkiliikenteessä tekstit voidaan korvata linjanumerolla. Tämä oli erilainen käytäntö verrattuna moneen muuhun Euroopan maahan, joissa keulassa näytettiin aina suunnanmukainen määränpää, ja kilpi käännettiin päätepysäkillä. Suomen käytäntö oli tietysti siinä mielessä kätevä, että samaa linjaa saatettiin ajaa koko ajan koskematta kilpiin. Edellä esitetyissä Espoon Auto Oy:n ja Vantaan Liikenne Oy:n esimerkeissä siis myös paluumatka Helsinkiin ajettiin Kauniainen / Martinlaakso-tekstillä. (Muistettakoon kuitenkin, että 1930-luvulla Oy Omnibus Ab:lla ja Helsingin Raitiotie- ja Omnibusosakeyhtiöllä käytettiin vähän aikaa suunnanmukaisia määränpäätekstejä).

Hyvin harvalla yksityisliikennöitsijällä näkyi linjanumero auton sivulla, takana ei kenelläkään. Ajoihan moni bussi linjalla vielä ilman etunumeroakin. Paikallislinjat Oy käytti seutulinjoilla sivukilvessä vakiotekstiä "Mannerheimintietä Pitäjänmäen kautta". Vuonna 1974 Pitäjänmäen tilalle vaihdettiin Leppävaara. Hämeenkylän Liikenne Oy:llä sivukilpeen kirjoitettiin "Mannerheimintietä Vanhaa Turuntietä".

YTV ei antanut tuohon aikaan tarkkoja määräyksiä linjanumeroiden käytöstä ja näytöstä, suosituksia ehkä kuitenkin.

Kolmi- ja nelinauhanumerokilpiä myös Vantaalle ja Espooseen

Vantaasta ja Espoosta tuli kunnallisia liikennöitsijöitä 1970-luvulla. Vantaan kaupunki osti Vantaan Liikenne Oy:n vuonna 1975, ja Espoon kaupunki Paikallislinjat Oy:n vuonna 1978. Myöhemmin nämä kaupungit ostivat vielä muitakin yhtiöitä.

Vantaan kaupunki osti ensimmäiset uudet bussinsa vuonna 1976. Näihin asennettiin eteen Helsingin mallin mukaan kolminauhainen numerokilpi. (Kuva 20). Bussin keulassa ei siis ollut enää minkäänlaista tekstiä. Sivulle laitettiin tavallinen matala kilpi, johon sijoitettiin linjanumero ja määränpää. Yhdessä autossa oli lisäksi numerokilpi myös takana, mutta sitä ei havaintojen mukaan koskaan käytetty. Vuodesta 1978 alkaen vakiintui käytäntö, jossa auton eteen sijoitettiin suuri yhtenäinen yksinauhainen kilpi, jossa näkyi linjanumero ja reittinimi kokonaisuudessaan (esimerkiksi 453 Helsinki - Martinlaakso). Sama teksti linjanumeroineen painettiin myös sivukilpeen.

Nylander_.1._12.jpg
Kuva 20. Vantaan Liikenne Oy:n bussi kolminauhakilvellä vuodelta 1976. Linjatunnus toiseen kertaan vielä irtokilvessä. Tuohon kilpitaskuun sijoitettiin tarvittaessa kolminumeroisen linjatunnuksen lisäkirjain.

Seutulinjojen rinnakkaisversioilla oli 453Z-tyyppinen nelimerkkinen tunnus. Vantaan Liikenne Oy:llä keksittiin nerokas ratkaisu näitä tilanteita varten. Nauhakilpeen ei tarvinnut tehdä erillistä versiota rinnakkaislinjaa varten, koska lisäkirjain sijoitettiin erilliseen kilpikoteloon auton keulaan. Tämähän oli myös ainoa ratkaisu niissä busseissa, joissa etukilpi oli vain kolminauhainen. 

Espoon Auto Oy siirtyi uudessa kalustossa moninauhakilpiin edessä ja sivulla vuonna 1979. Seutuliikenteessä linjanumerot olivat kolminumeroisia, ja lisäkirjaimen kanssa siis nelimerkkisiä. Siksi oli johdonmukaista, että yhtiö alkoi käyttää kolminauhakilpien sijasta nelinauhaversioita. Tekstipuolella välipaikan nimi jäi pois. Jo vuodesta 1977 alkaen Espoon Auto Oy:llä linjakilpiteksteissä käytettiin muotoa "Otaniemi - Hki", Tapiola - Hki" jne. Liikennöitsijä käytti linjanumeroa myös auton sivulla jo 1960-luvun lopulta alkaen. Tähän tuli parin vuoden katkos vuosina 1977 - 78, kun sivukilvessä käytettiin vain tekstejä, esimerkiksi "Lauttasaaren kautta", "Länsiväylää". Sivulinjanumero palautui taas uusiin busseihin vuodesta 1979 alkaen, kun nelinauhakilpi asennettiin myös sivulle. (Kuva 21).

esa_48_kny.jpg
Kuva 21. Espoon Auto Oy:n bussi nelinauhanumerokilvillä. Keulan tekstikilpi tässä autossa korkeaa mallia, yleensä se oli kuitenkin matala.

Määränpää katoaa

Paikallislinjat Oy keksi mielenkiintoisen ratkaisun vuonna 1980. Useilla linjoillallahan ajettiin pääreitistä erkanevia poikkeuksia, jotka merkittiin aikatauluihin lisäkirjaimella. Esimerkiksi linjan 248 jotkut vuorot ajoivat normivuoroista poiketen Laaksolahdentietä pitkin, ja nämä merkittiin aikatauluun L-kirjaimella (myöhemmin Y). Paikallislinjat Oy:llä keksittiin laittaa nämä lisäkirjaimet myös linjatunnukseen. Kun normaali Laaksolahden bussi ajoi numerolla 248, ajettiin poikkeusvuorot tunnuksella 248L (myöhemmin siis 248Y). Tämä oli hyvin johdonmukainen ja kätevä systeemi. Ongelmana sen sijaan koettiin sellaiset vuorot, joilla oli useampi poikkeama. Linja 249YBK oli varmasti johdonmukainen, mutta oliko se sittenkään enää hyvä ratkaisu. 

Uutta järjestelmää varten Paikallislinjat Oy alkoi uusissa busseissaan käyttää edessä nelinauhaista numerokilpeä (sekä tekstikilpeä). Myös vanhaan kalustoon vuosimalleihin 1976 - 79 vaihdettiin yksinauhaisen numerokilven tilalle nelinauhakilpi. (Kuva 22). Tämä tosin aiheutti hämmentävän ongelman, sillä varsinainen määränpää, joka alkuperäisversiossa esitettiin samassa nauhassa linjatunnuksen kanssa, jäi nyt kokonaan pois. Esimerkiksi linjalla 267 kilvissä luki alun perin "267 Kunnarla J:perä-Petas-H:ki". Muutoksen jälkeen keulassa näkyi vain reittitekstin jälkiosa, eikä siis määränpäätä lainkaan. Kaikki muutkin Pohjois-Espoon reitit ajettiin samalla- (tai "Lähderanta-H:ki)-tekstillä ilman lopullista määränpäätä / lähtöpaikkaa (kuten Vanhakartano/Punametsä/Röylä/Högnäs). Tilanne siis kääntyi päälaelleen. Ennen bussi tunnistettiin linjanumerosta huolimatta monesti vain määränpäätekstistä, mutta nyt yhtiö "pakotti" tunnistamaan bussin linjanumerosta.

pal_11_8709_kny.jpg
Kuva 22. Paikallislinjat Oy:n vuoden 1977 bussi. Eteen vaihdettu yksinauhaisen numerokilven tilalle nelinauhaversio. Kyseessä Pitkäjärventien sijasta Laaksolahdentietä ajava Y-vuoro.

Linjakilpi-informaatio yhtenäistyy

1980-luvun alkupuolella HKL määräsi, että kaikissa Helsingin sisäisen liikenteen busseissa pitää olla linjanumero myös takana. HKL:llä näin oli ollut jo 1930-luvulla, ja vuonna 1974 myös Helsinki-Maaseutu-Liikenne Oy ja Suomen Turistiauto Oy ottivat takakilvet käyttöön. Nyt takanumero tuli myös Oy Liikenne Ab:n, Saaren Auton, Metsälän Linjan, Sirolan Liikenteen ja Tammelundin Liikenteen busseihin.

Vuoden 1984 kesällä esiteltiin alusta-kori-yhdistelmä, joka myöhemmin sai lempinimen Torni-Volvo. Alustana tässä tyypissä käytettiin Volvon malleja B10M ja B9M, sekä korina Wiiman valmistetta K202 (nivelbussina N202). Torni-Volvosta muodostui 1980-luvun lopulla Helsingin seudun perusbussi, jota useat suuret liiikennöitsijät hankkivat. Aivan uutta oli myös se, että nyt HKL:nkin autot olivat periaatteessa samanlaisia kuin muidenkin yhtiöiden kalusto. 

Torni-Volvojen hankinta merkitsi myös sitä, että linjakilpi-informaatiokin yhtenäistyi. Wiima K202-koreissa otettiin käyttöön edessä 30 cm korkea suuri kolmi-/nelinauhainen numerokilpi, joka asettui edestä katsoen otsan vasempaan reunaan. (Kuva 23). Sivulle ja taakse sijoitettiin normaalikorkea moninauhainen numerokilpi. Ainakin HKL:lla kilpien valmistajana toimi Widni Oy. Nauhoja ei enää veivattu, vaan kelat pyörivät sähkömoottorin avulla. Kilpikotelon sisältä löytyi pieni keinukytkin, jolla nauhat saatiin liikkeelle. Entiseen tapaan varustukseen kuului myös valintavipu, jolla valittiin, mitä nauhaa pyöritetään. (Kuva 24). Toisilla liikennöitsijöillä oli edelleen myös veiviversioita, esimerkiksi Suomen Turistiauto Oy:llä vuosimalliin 1988 saakka.

hkl_8724_nylander_copy.jpg 8_haaa_Nylander_.1._951.jpg
Kuva 23 Torni-Volvo, HKL 8724 alkuperäisellä suurella etukilvellä. Kuva 24. Widnin kilpikotelo. Nauhojen vasemmalla puolella keinukytkin nauhojen siirtoon sekä vipu, jolla valittiin liikuteltava nauha.

Suomen Turistiauto Oy alkoi ostaa Torni-Volvoja vuonna 1984, HKL 1985, Espoon Auto Oy vuonna 1986 (aluksi numerokilven lisänä myös tekstikilpi), Oy Liikenne Ab myös vuonna 1986. 1980-luvun loppua kohti mukaan tuli vielä lisää liikennöitsijöitä. Kaikkiaan Torni-Volvoja hankittiin pääkaupunkiseudulle 711 kpl.

HKL edelläkävijänä kauko-ohjattavien kilpien käyttöönotossa

Vuoden 1989 alusta aloitettiin Herttoniemen metroaseman liityntäliikenteessä jatkuvan kierrätyksen kokeilu. Siinä ajoajat suunniteltiin sillä tavalla kireiksi, että autot olivat lähes koko ajan liikkeessä, seisoivat metroasemalla vain hetken, ja vaihtoivat aina linjaa asemalle tullessaan. Järjestelmä edellytti, että kuljettaja voi paikaltaan kauko-ohjatusti vaihtaa linjanumeron eteen, sivulle ja taakse.

Keravalle perustettiin uusi yritys Vantron Oy, joka alkoi valmistaa kauko-ohjattavia kilpilaitteistoja. Vantronin tuotteita kokeiltiin joissakin vuoden 1978-mallisissa HKL:n Sisuissa vuonna 1988. Kokeiden tuloksena Vantronin kilpilaite asennettiin kaikkiin HKL:llä vielä jäljellä oleviin 800-sarjan Sisuihin vuodelta 1978. Laitteiston saivat myös silloin pari vuotta vanhat Torni-Volvot 8715 - 8724. Järjestelmä ei kuitenkaan osannut vaihtaa K202-korien korkeaa etukilpeä samaan aikaan normaalikorkeiden kilpien kanssa. Niinpä näihin kymmeneen Volvoon vaihdettiin eteen pienempi kilpikoneisto (kuva 25).

hkl_8718_kny_2397.jpg
Kuva 25. HKL:n Torni-Volvo nro 8718 Vantronin kilpilaitteella. Eteen vaihdettu pienemmät linjanumerot.

Vantronin käyttöpaneelissa (kuva 26a) valittiin nuolella ensin, mitä nauhaa halutaan siirtää. Sitten plus- tai miinus-painiketta painamalla saatiin numeroa siirrettyä yksi kerrallaan. Nauha liikkui siis yhtä aikaa sekä etu-, sivu ja takakilvessä. Näin ainakin oli tarkoitus. Usein kuitenkaan eri kilpien eri nauhat eivät olleet synkassa, ja vaihto piti suorittaa nauha ja kilpi kerrallaan. Esimerkiksi vaihto vaikkapa numerosta 88 numeroon 93 sujui seuraavasti: Ensin kokeiltiin saattaisiko tunnus vaihtua yhteiskäytöllä. Ei toiminut. Siispä valittiin valikosta etukilpi. Siirrettiin valinta ykkösnauhan kohdalle ja plussattiin kahdeksikko yhdeksäksi. Sitten siirrettiin valinta kakkosnauhan kohdalle, ja miinustettiin kahdeksikko seiskaksi, odotettiin hetki, sitten seiska kuutoseksi, odotettiin hetki. Näin saatiin aikanaan etukilpeen 93, vaihdettiin valinta sivukilpeen, ja aloitettiin sama prosessi alusta. Sitten tietysti vielä takakilpi. Aikaa tärväytyi valtavasti, ja lähes yhtä nopeaa olisi ollut mennä vaihtamaan kilvet käsin. Onneksi sentään joskus kaikkien kolmen kilven yhteiskäyttö onnistui.

8_hab_kilpil_vantron_1g.BMP.jpg
Kuva 26a. Vantronin vanhan mallin käyttöpaneeli vuodelta 1988.

Kauko-ohjattavia kilpiä hankittiin myös uuteen kalustoon. Vuonna 1989 liikennelaitoksella oli kolme varikkoa; Ruha, Koskela ja Varha. Ruhan ja Koskelan autot hankittiin normaaleilla käsikäyttöisillä Widni-kilvillä. Varhan uutuuksissa sen sijaan kokeiltiin kahta erilaista kauko-ohjattavaa kilpityyppiä. Suurin osa autoista varustettiin Vantronin laitteilla. Ne olivat muuten samanlaisia kuin aikaisemmin, mutta nyt laitteet osasivat vaihtaa yhteiskäytössä erikokoisia kilpiä. Edessä siis voitiin käyttää normaalia korkeaa linjanumerokilpeä. Toiminta oli samalla tavalla sattumanvaraista kuin vanhemmissakin busseissa. Viisi bussia sen sijaan varustettiin täysin uudella teknologialla, pistematriisikilvillä. Kilpi sisälsi vieri vieressä pieniä kaksipuoleisia läppiä, jotka olivat toiselta puolelta mustia ja toiselta puolelta keltaisia. Läpät eli pisteet kääntyivät tarpeen mukaan muodostaen eri numeroita ja muitakin merkkejä. Käyttöpaneelina käytettiin melkoisen monimutkaista Zebra 3000-näppäimistöä (kuva 26b). Monimutkaisuudesta huolimatta toiminta oli kuitenkin varmaa. Linjatunnuksen sai vaihdettua nopeasti ja tunnus oli sama sekä edessä- sivulla että takana saman tien. Matriisikilpien huonona puolena koettiin erittäin heikko näkyvyys pimeällä. Taustavalaistusta ei voitu käyttää, vaan valaiseva loisteputki piti sijoittaa kilven reunaan. Mutkikas Zebra 3000-näppäimistö vaihdettiin myöhemmin huomattavasti yksinkertaisempaan Zebra 100-paneeliin (kuva 26c). Zebra 100-näytössä käytettiin digitaali- eli 7-segmenttinumeroita. Kirjainten esittäminen tällaisella näytöllä oli kuitenkin vaikeaa. Siksi jokaista tarvittavaa kirjainta varten kehitettiin näyttöön erilainen kuvio. Paneelin yläpuolelle sijoitettiin lappu, joka kertoi, minkälainen häkkyrä vastaa mitäkin kirjainta.

kilpil_zebra_3000.BMP-001_600_x_389.jpg
Kuva 26b. Zebra 3000-paneeli. Käytössä HKL:n busseissa 8962 - 8966.
kilpil_zebra_100945.jpg
Kuva 26c. Zebra 100-kilpipaneeli 7-segmenttinäytöllä. Näppäimistön yläpuolella olevat häkkyrät kuvaavat symboleja kirjaimille A, B, N, S, T, V ja X.

Vuonna 1990 uusia busseja hankittiin vain Ruhan ja Koskelan varikoille, ja ne varustettiin normaaleilla Widni-kilvillä. Vuonna 1991 Ruha ja Koskela saivat yhteensä kymmenen nivelautoa Widni-laitteilla. Sen sijaan kaikki 26 uutta kaksiakselista vaunua  sijoitettiin Varhaan. Niihin hankittiin jälleen kauko-ohjattavat kilvet kahdelta valmistajalta. Suurin osa varustettiin Brosen erittäin hyvällä ja toimintavarmalla nauhakilpilaitteistolla (kuva 27). Plus- ja miinusnäppäimillä valittiin paneelista haluttu numero ja painettiin starttinappia. Kaikki 12 nauhaa (matkustamon kilpi mukaan lukien) alkoivat pyöriä yhtä aikaa. Ainoana huonona puolena koettiin lisäkirjainten rajattu määrä. Niitä oli valittavissa A:sta F:ään. Näistä F tarvittiin mustaa ruutua varten, joten varsinaisia lisäkirjaimia oli tarjolla vain viisi. A:lla kilpeen sai A:n, B:llä B:n, C:llä N-kirjaimen, D:llä S:n ja E:llä X-kirjaimen. Jos kilpeen haluttiin siis vaikka 86, piti valita 86F, 96S:lle 96D. Myöhemmin huomattiin, että V-kirjainta tarvitaan useammin kuin X:ää, joten kilpinauhassa äksän alaosa mustattiin, ja näin saatiin käyttöön pieni v koodilla E.

helb_9124_linjakpaneeli_kny.JPG
Kuva 27. Brosen käyttöpaneeli 1991. Koodilla 96F kilpiin valittu linjanumero 96.

Vantronilta tuli käyttöön uusi malli, jossa käyttöpaneeli oli nyt samantapainen kuin Brosella. Käyttövarmuus ei ollut Brosen tasoa, mutta kuitenkin aivan eri luokkaa verrattuna vanhaan malliin. Brosen tapaan valittiin ensin haluttu tunnus ja sitten startista rullat lähtivät pyörimään. Joskus liike alkoi kuitenkin jo heti plussaa tai miinusta painettaessa. Vantronissa lisäkirjainvalikoima kattoi kaikki tarvittavat aakkoset ja näytön kirjain vastasi kilven kirjainta (kuva 28).

8_haf_kilpil_vantron_2g.BMP.jpg
Kuva 28. Vantronin uusi malli vuodelta 1991.

Vuodesta 1994 alkaen HKL-Bussiliikenne siirtyi lähes kokonaan kauko-ohjattaviin kilpiin. Ainoastaan kahdessa seutubussisarjassa vuosina 1996 ja 1998 käytettiin käsikäyttöisiä kilpiä. Näihin sisältyi poikkeuksellisesti myös tekstinäyttö. Linjalla 731 oli nimittäin yksi edestakainen käynti, jossa siis molempien ajosuuntien bussit ajoivat samalla tavalla. Siksi suunnanmukainen päätepaikan teksti koettiin tarpeelliseksi. Kilpiin painettiin ainoastaan linjojen 711 ja 731 määränpäät Jokiniemi ja Korso sekä lisäksi Helsinki ja Tilausajo.

Ei enää tekstejä

1980-luvun lopulla kilpi-informaation yhdenmukaistuessa määränpäätekstit hävisivät lähes kokonaan, myös Helsingin ulkopuolella. Kaikissa busseissa näkyi vain linjatunnus. Helsingissä numeroa käytettiin aina sekä edessä, sivulla että takana. Espoon ja Vantaan linjoilla linjanumero sivulla alkoi yleistyä 1980-luvun puolenvälin jälkeen, ja 1990-luvulla numero saatiin myös taakse. Kilpien numerot olivat pitkään valkoisia. 1990-luvulla valkoisten numeroiden sekaan ilmestyi myös keltaista väriä.

Helsingin sisäisillä linjoilla bussin määränpään saattoi tarkistaa pysäkkikilvestä. Espoon ja Vantaan busseissa sen sijaan määränpäätä ei Helsingin puolella tekstien poistuttua nähnyt mistään. Helsingin pysäkkikilvissä nimittäin seutulinjat mainittiin tuohon aikaan vain numeroilla, jos niilläkään.

Seutuliikenteen liikennöitsijät hankkivat autoihinsa useimmiten nelinauhaiset numerokilvet, jolloin lisäkirjaimella varustetut linjatunnukset eivät tuottaneet ongelmia. Kilpailutuksen myötä myös HKL (vuodesta 1995 HKL-Bussiliikenne) alkoi ajaa seutulinjoilla. HKL aloitti nelinauhaisten numerokilpien hankinnan vasta vuonna 1994. Sitä vanhemmissa busseissa (esimerkiksi kaikki Torni-Volvot) käytettiin vain kolmea nauhaa. HKL-Bussiliikenne voitti vuoden 1995 alusta seutulinjan 112Z. Se oli ruuhkalinja, jota ajettiin nimenomaan Torni-Volvoilla. Asia ratkaistiin siten, että ykkösnauhaan painettiin "11". Kakkosnauhaan laitettiin näkyville "2" ja kolmosnauhaan "z". Näin saatiin nelimerkkinen tunnus kolminauhaiseen kilpeen (kuva 29). Toisenlaista ratkaisua käytettiin myöhemmin voitetulla linjalla 731. Siellä tarvittiin tunnusta 731Z. Nyt kolmanteen nauhaan painettiin uusia ykkösiä rinnallaan tarvittavia kirjaimia, siis esimerkiksi 1z. Näin saatiin tässäkin tapauksessa linjatunnus kokonaisuudessaan näkymään. Vastaavanlaisia ratkaisuja tehtiin myös mm. linjalla 452 (kuva 30).

h_hkl_9023.jpg c_hkl_9029.jpg
Kuva 29.  HKL-Bussiliikenteen Torni-Volvon 112Z-viritys. Kuva 30. Nelimerkkinen linjatunnus 452X kolminauhaisessa kilvessä.

Käsikäyttöiset kilvet pitivät 1990-luvulla pintansa edelleen, mutta esimerkiksi Oy Espoon Auto Ab siirtyi kauko-ohjattaviin nauhakilpiin vuonna 1996. Myös pistematriisikilpiä käytettiin jonkun verran. Niissä yleisin merkki oli Mobitec. Tämän valmistajan ICU400-käyttöpaneeli oli erityisen yksinkertainen käyttää.

Rullaverhot

1990-luvulla alettiin kiinnittää huomiota siihen, että busseilla ajetaan "kilvet päällä" silloinkin, kun ei olla linjalla. Tämä saattoi aiheuttaa väärinkäsityksiä, kun pysäkillä seisova viittoi ohiajavalle bussille, mutta bussi ei pysähtynyt. Bussiin pyrkinyt saattoi sitten antaa palautetta pysäkin ohiajosta, vaikka bussi ei oikeasti ollut linjalla. Pimeään aikaan usein riitti, että kilvet olivat pimeänä. Kun matkustamossakaan ei näkynyt valoja, pysäkillä olijat yleensä ymmärsivät, että auto ei ole linjalla. Yleinen ratkaisu oli myös laittaa "kilvet sekaisin", eli pyörittää numeronauhat kahden numeron puoliväliin.

Ainakin Carrus-koreissa otettiin käyttöön kätevä ratkaisu. Linjakilpi varustettiin rullaverholla, jonka saattoi vetää kilpinauhan eteen. Kilpi näkyi näin ulospäin mustana. Linja-ajon alkaessa sitten vaan verho ylös (tai alas), ja linjatunnus oli valmiina.

Rullaverhoja käytettiin jonkin aikaa 1990-luvulla nauhakilpien kanssa. Sähköisissä näytöissä niille ei enää ollut tarvetta.

Hyvästi nauhakilvet - tilalle pistematriisia ja Mitronin mosaiikit

Nauhakilpien 40 vuotta kestänyt aika alkoi päättyä 1990-luvun lopulla. Esimerkiksi uskollisesti Vantronin kauko-ohjattavia laitteita ostanut HKL-Bussiliikenne hankki viimeiset täysikokoiset nauhakilpiautonsa vuonna 1998. Pienkalustossa viimeiset nauhat asennettiin vielä vuoden 2002-busseihin. Sähköiset kilvet valtasivat alaa pistematriisikilpien muodossa keltaisin merkein (kuva 31).

Yksi vaihtoehto käyttää sähköisiä linjanumerokilpiä olivat digitaalisia numeroita näyttävät 7-segmenttikilvet. Helsingin seudulla käytettiin kuitenkin paljon myös kirjaimia, ja näiden esittäminen tällaisissa kilvissä oli hyvin hankalaa. Suomen Turistiauto Oy kokeili 7-segmenttinäyttöjä muutamassa bussissa, mutta sen enempää niitä ei hankittu.

hkl_pistematriisi-001.BMP_600_x_407.jpg
Kuva 31. Pistematriisikilpi HKL-Bussiliikenteen Scania MaxCi-bussissa.

Vielä uudempaa oli kuitenkin tulossa. Forssassa aloitti toimintansa uusi kotimainen kilpivalmistaja Mitron. Se esitteli uudella LCD-tekniikalla toimivat mosaiikkikilvet. HKL-Bussiliikenne oli ensimmäisten joukossa kokeilemassa uuden valmistajan tuotteita. Joulukuussa 1997 otettiin käyttöön kuusi uutta bussia, joissa viiteen asennettiin edelleen perinteiset Vantronin laitteistot. Yksi auto sen sijaan, nro 9706, varustettiin Mitronin kilvillä. Eikä pelkästään numeronäytöllä, vaan mukaan kuului myös kaksirivinen, kaksikielinen suunnanmukainen määränpääkenttä. Tämä oli jotain aivan uutta. Mitroninkin kilpi-informaatio oli keltaista (kuva 32).

Mitronin tuotteet (pelkkänä numeronäyttönä) valtasivat nopeasti markkinat vuosituhannen vaihteessa.

hkl_9920_1.BMP_600_x_402.jpg
Kuva 32. HKL-Bussiliikenteen Volvo 7000 Mitron-kilvissään. Tässä on numeron perässä vain yksi kirjainpaikka. Myöhemmissä malleissa niitä oli kaksi.

Alkuperäisen Mitronin käyttöpaneeli oli hyvin helppokäyttöinen, myös silloin kun suunnanmukaisia määränpäätekstejä käytettiin HKL-Bussiliikenteen tapaan (kuva 33). Nuolilla kelattiin haluttu linjatunnus. Jokaista linjatunnusta varten oli yleensä ohjelmoitu kaksi tekstiä, molemmat määränpäät siis. Käyttöpaneelissa näkyi mikä linjanumero ja teksti on valittuna. Suunnanvaihto tapahtui yksinkertaisesti  M-nappia painamalla. Vuonna 2000 käyttöpaneeli muuttui. Siihen saatiin uusia toimintoja, mutta samalla peruskäyttö vaikeutui. Näyttö ei enää kertonut, kumpi määränpääteksteistä oli näkyvillä, vaan se nähdäkseen piti painaa erillistä painiketta. Käyttöpaneelin näytössä näkyi normaalisti linjan molemmat päätepaikat samaan aikaan. Suunnanvaihtoonkaan ei enää riittänyt pelkkä M:n painaminen, vaan lisäksi tarvittiin myös kuittaus OK-napilla (kuva 34). Tämän laiteversion käytössä piileksi siis vaara. Jos kerran unohti päätepysäkillä vaihtaa suunnan, mutta sen jälkeen vaihtoi, saattoi nyt ajaa koko loppupäivän aina väärän suunnan teksti kilvessä, koska teksti ei ollut paneelissa automaattisesti näkyvillä.

hkl_9912_mitron_paneeli_kny509_600_x_450.jpg
Kuva 33. Mitronin vanhan mallin käyttöpaneeli HKL-Bussiliikenteen Volvo 7000-bussissa.
mitron_uusi-002.jpg
Kuva 34. Mitronin uusi vuoden 2000-malli. Ulkona olevan tekstin nähdäkseen piti painaa tähti-painiketta.

Mosaiikkikilvissä numeroiden ja tekstin sijoittelu ei ollut samalla tavalla vapaamuotoista kuin esimerkiksi pistematriisimalleissa. Mitroniin kuului aluksi kolme kiinteää numeroruutua ja vähän pienempi kirjainruutu. Tekstikentässäkin varattiin jokaiselle kirjaimelle oma ruutunsa. Uudemmassa mallissa otettiin huomioon viisimerkkiset linjatunnukset (esimerkiksi 104TZ), sijoittamalla siihen linjanumeron perään kaksi kirjainruutua.

Tekstien paluu

Syksystä 1999 alkaen HKL-Bussiliikenne alkoi hankkia Mitroninsa 9706:n tapaisesti kaksikielisellä suunnanmukaisella määränpäänäytöllä (kuva 32). 2000-luvun alussa reittitekstejä alkoi näkyä myös muillakin liikennöitsijöillä. Suomen Turistiauto Oy otti myös käyttöön tekstinäytöt vuonna 2000 joissakin bussisarjoissaan. STA:lla teksti oli kuitenkin yksikielinen sisältäen molemmat päätepaikat, toinen ylärivillä ja toinen alarivillä, esimerkiksi "Erottaja - Kannelmäki". Samaan järjestelmään siirtyi myös Concordia Bus (entinen Espoon Auto, nykyinen Nobina) vuonna 2001.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkupuoli oli Mitronin juhlaa. Kaikki merkittävät liikennöitsijät käyttivät Mitronin kilpiä, joko pelkällä linjanumerolla tai reittitekstin kanssa. Reittitekstissä kuitenkin vain HKL-Bussiliikenne käytti suunnanmukaisia määränpäätekstejä, muilla liikennöitsijöillä näkyvillä olivat molemmat päätepaikat yhtäaikaa ja vain suomenkielellä.

Vuonna 2005 Mitron myytiin kanadalaiselle Vanscolle. Viimeiset uudet bussit pistematriisikilvillä otettiin käyttöön vuonna 2004 ja mosaiikkikilvillä vuonna 2008. Jo vuonna 2003 esiteltiin ensimmäiset ledikilvet ja tämä uusi tekniikka valtasi markkinat myöhemmin täysin.

Led-kilvet

Vuonna 2003 havaittiin ensimmäiset led-kilvet, ja sen jälkeen ne alkoivat yleistyä nopeasti. Mobitec ja Vansco olivat eniten käytetyt valmistajat. Led-kilvissä teksti näkyi oranssinkeltaisena.

Näiden kilpien aikana, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, liikenteen tilaajat, HKL:n suunnitteluyksikkö ja YTV:n liikenneosasto, antoivat yhtenäiset ohjeet kilpiteksteistä. Kaikki liikennöitsijät ottivat linjatunnuksen lisäksi käyttöön suunnanmukaiset, yleensä kaksikieliset määränpäätekstit. Esimerkiksi linjalla 90B sataman suuntaan mennessä luki ylärivillä "Vuosaaren satama" ja alarivillä "Nordsjö hamn". Paluusuunnassa vastaavasti "Vuosaari (M)" ja "Nordsjö (M)" (kuva 35). Yhtenäinen käytäntö ei koskenut pelkästään uutta kalustoa, vaan myös vanhemmat pistematriisi- ja mosaiikkikilvillä varustetut autot saivat vastaavanlaiset tekstit (jos siis niissä oli myös tekstitila). YTV:n määräyksestä seutulinjoilla keskustan suunnassa ei saanut käyttää terminaalin nimeä (Elielinaukio/Rautatientori/Linja-autoasema jne), vaan kilvessä piti lukea "Helsinki Helsingfors". Aivan kuin kyseessä olisivat olleet kaukaa maaseudulta tulevat kaukoliikennebussit. Veolia Transport-yhtiöt käyttivät omaa tulkintaansa, jossa keulassa luki sekä kaupungin nimi, että terminaali, esimerkiksi "Helsinki Elielinaukio".

helb_921_1352.jpg
Kuva 35. HelBin Volvo Vansco-kilvin.

Jos ennen ei edessäkään ollut tekstikilpeä, niin nyt led-kilpien aikana yleistyivät määränpäätekstit myös sivulla ja jopa takana (kuvat 36 ja 37). Sama teksti näkyi siis auton kolmella sivulla. Tämä ei ollut mikään liikenteen tilaajan määräys. Uudet kilpinäytöt kuitenkin mahdollistivat joskus tämän, ja jotkut liikennöitsijät joissakin autoissaan käyttivät mahdollisuutta hyväksi. 2010-luvun lopulla sivutekstit yleistyivät, ja niissä saattoi olla myös välipaikan nimi (kuva 40b).

pl_275_2655.jpg helb_813_rt_kny.jpg
Kuva 36. Määränpääteksti myös sivulla. Kuva 37. Joskus näinkin. Linjan määränpää myös
auton takana.

Sähköisiiin linjakilpilaitteisiin oli yleensä mahdollista saada lähes 10 000 erilaista tekstiä koodeilla 0001 - 9999. Muistikuvan mukaan HKL-Bussiliikenteen Scania OmniCity-busseissa vuodelta 1998 kilvet ohjelmoitiin aluksi siten, että koodilla ja linjanumerolla ei ollut yhteyttä. Autoissa tarvittiin siis erillinen paperi, joka sisälsi kaikki käytetyt koodit ja niitä vastaavat linjanumerot. 

Myöhemmin liikennöitsijät ohjelmoivat kilpilaitteet yleensä niin, että jokaiselle päälinjalle määriteltiin nelimerkkinen koodi, ja koodin ensimmäiset numerot vastasivat linjanumeroa. Esimerkiksi linjalle 102 koodi saattoi olla 1020, jolloin kilvessä luki 102 Otaniemi Otnäs. Paluusuunnan teksti 102 Helsinki Helsingfors saatiin koodilla 1021. Jos tarvittiin lisäkirjainversioita, käytössä olivat vielä koodit 1022 - 1029 jokaiselle eri kirjainversiolle ja niiden molemmille suunnille.

helb_925_kny_2295.jpg
Kuva 38. Vanscon kilpilaitteen käyttöpaneeli.

Toisin oli kuitenkin kilpilaitevalmistaja Hanoverin mallissa. Erillisen koodilistapaperin käyttö oli välttämätöntä, sillä tarvittavaa tekstiä ei saanut näkyville kokeilemalla, vaan teksti näkyi vasta viimeisen kuittauksen jälkeen. Koodin valinta oli myös erityisen työlästä, sillä näppäily piti aina aloittaa ensimmäisestä numerosta, siirtää numero pykälän vasemmalle, näppäillä sen jälkeen seuraava numero, siirtää se pykälän vasemmalle jne. Näin siis myös suunnanvaihdossa. Ei riittänyt yhden numeron miinustaminen tai plussaus, vaan koko kömpelö prosessi piti aina aloittaa alusta.

2010-luvulla

Vuonna 2010 päästiin vihdoin eroon kahdesta erillisestä joukkoliikenteen järjestäjästä, kun HKL:n suunnitteluyksikkö ja YTV:n liikenneosasto yhdistettiin Helsingin Seudun Liikenteeksi (HSL). HSL järkevöitti elokuussa 2011 seutulinjojen kilpikäytäntöä keskustan suunnassa, eli siellä saattoi lukea nyt vaikkapa Elielinaukio tai Rautatientori Helsingin sijasta. Mobitecin kilpilaitteet yleistyivät entisestään ja näissä tekstit esitettiin yleensä pienaakkosin.

Keltaoranssista hopeaan

helb_1403_kny_1528.jpg
Kuva 39. Hopeanharmaa kilpiteksti. Teksti on myös selkeämpää, kun käytetään pienaakkosia.

Keltaisen ja oranssin värin valta alkoi vähentyä vuonna 2015. Siitä lähtien on havaittu myös hopeanharmaita tekstejä (kuva 39). Elokuusta 2017 alkaen nämä tulivat pakollisiksi.

Uudet rahastuslaitteet ja kilpiohjaus

Elokuusta 2016 alkaen kalustoon asennettiin uusia Parkeon-rahastuslaitteita (LIJ-laitteita). Asennus sujui hitaasti, ja viimeiset autot saivat uudet koneensa vasta vuonna 2018. Laitteet eivät uudistaneet pelkästään rahastuskäytäntöjä, vaan ne ohjasivat myös linjakilpilaitteita. Tämä kuitenkin koski yleensä vain moderneja Mobitecin kilpiä. Vanhemmissa mosaiikki- tai pistematriisikilvillä varustetuissa busseissa linjakilpiä käytettiin vanhaan tapaan, vaikka rahastuslaitteet olikin uusittu.

Kuljettajan kirjautuessa lähdölle, linjatunnus ja tekstit tulivat linjakilpeen automaattisesti. Uudessa järjestelmässä kilvessä näkyi linjatunnuksen lisäksi ylärivillä määränpää ja alarivillä "via" sekä välipaikan nimi. Nämä kaikki näytettiin kerrallaan yhdellä kielellä, ja teksti näkyi vuorotellen suomeksi ja ruotsiksi. Laitteistoon kuului myös satelliittipaikannus, eli järjestelmä tiesi koko ajan, missä auto liikkuu. Niinpä via-teksti vaihtui näyttämään seuraavaa välipaikkaa, kun edellinen ohitettiin, ilman että kuljettajan tarvitsi tehdä mitään.  Esimerkiksi linjalla 95 Kontulan suunnassa ylärivillä luki "Kontula Keinutie". Alarivillä näytettiin ensiksi "via Mellunmäki (M)" ja metroaseman ohituksen jälkeen "via Vesala" (kuvat 40a ja b). Vesalan jälkeen jäljelle jäi yläriville pelkkä määränpää eli "Kontula Keinutie" Tämä kaikki tietysti vuorotellen myös ruotsiksi.

nof_890_kny_2437-001_600_x_374.jpg
Kuva 40a. Vuonna 2016 esiteltyjen uusien rahastus- ym. laitteiden (LIJ-laitteiden) mukainen linjakilpinäyttö (Mobitec). Teksti näkyy vuorotellen suomen- ja ruotsinkielellä. Linjalle voi olla ohjelmoituna useita via-tekstejä, jotka vaihtuvat auton edetessä linjalla.
pl_290_2657.jpg
Kuva 40b. Täydellinen sivukilpi. Sivulla sama informaatio kuin edessä.


Keskitystä

tdf_ghu580_2651-001.jpg
Kuva 41. Teksti sijoittuu ylärivin sijasta näytön keskelle.

Uuden järjestelmän ongelmana koettiin, että kilpiteksti näkyi turhan pienenä silloinkin, kun tarvittiin vain pelkkä määränpää ilman via-tekstiä. Teksti siis sijoittui silloinkin vain yläriville, alarivin ollessa tyhjänä. Tähän saatiin ratkaisu syyskuun lopulla 2017. Uusitussa ohjelmassa määränpääteksti esitettiin näytön keskialueella, silloin kun via-tekstiä ei tarvittu (kuva 41). Jo elokuussa tuli linjatunnus myös auton vasemmalla sivulla pakolliseksi uusissa autoissa (kuva 42).

sl_32_2660-002.jpg
Kuva 42. Linjatunnus myös auton vasemmalla sivulla.

Elokuussa 2021 kilpitekniikkaa uusittiin jälleen. Kaikki ei kuitenkaan sujunut täydellisesti, vaan kilvet näyttivät välillä mitä sattuivat. Linjanumero ja teksti saattoivat myös olla täysin oikeat, mutta hetken päästä ne hävisivät ja kilpi näytti tyhjää. Ongelma tuntui erityisesti vaivaavan Nobinan uusia sähköbusseja, mutta puutteita oli muillakin operaattoreilla ja bussityypeillä. Liikennöitsijät joutuivat askartelemaan suuren määrän linjanumeron sisältäviä muovitettuja paperilappuja, joita sitten kiinnitettiin tuulilasin alareunaan. Vähitellen ongelmista päästiin.

Syksyllä otettiin runkolinjoilla käyttöön uusi suuri sisänäyttö, joka esitti monenlaista informaatiota. Seuraavan pysäkin nimen lisäksi näkyi myös pari seuraavaa pysäkkiä ja ajoajat niille. Terminaalipysäkkien yhteydessä mainittiin myös vaihtoyhteyksiä. Vuodenvaihteessa 2021/22 suuret sisänäytöt tulivat myös uusiin sinivalkoisiin busseihin.

Huhtikuun alussa 2022 havaittiin jälleen uutta. Bussin etulinjakilven alariville via-tekstin tilalle ilmestyi "Lähtee / Departs"-teksti noin 30 sekuntia ennen lähtöä. Lähdön jälkeen kilpi palasi näyttämään via-tekstiä, joka siis vaihtui aina matkan edetessä.